Jari Tervon Revontultentie

Kirjoitustyylejä on monia. Tässä oiva teos lyhyistä, töksähtelevistä virkkeistä pitävälle. Asiasta toiseen siirrytään monesti ilman minkäänlaista aasinsiltaa. Jos keskittymiskyky herpaantuu joutuu palaamaan kappaleen, välillä sivunkin alkuun, kun havahtuu "hetkinen, mitä juuri tulikaan luettua" -ajatukseen.

Tervon omaelämäkerrallinen romaani tarjoaa mielenkiintoisia ajankuvia menneestä etenkin junamatkoilla Neuvostoliittoon ja Itä-Saksaan. Matkustaminen oli todella erilaista seitsemänkymmentäluvulla, ennen internetiä ja halpalentoyhtiöitä...

Teini-ikäinen Tervo oli totinen ja mietti jo tuolloin syntyjä syviä ja etenkin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Väistämättä kirjan antamaa kuvaa peilaa keski-ikäiseen Uutisvuodon kapteeniin ja paljon tuttua sieltä löytyykin kuivaa huumoria unohtamatta.

Herman Koch: Illallinen

Historianopettaja Paul on vaimonsa, menestyneen poliitikko veljensä ja kälynsä kanssa illallisella hienossa Amsterdamilaisessa ravintolassa. Pinnan alla kuitenkin kuplii ja kerros kerrokselta, kuin sipulia kuorittaessa, alkaa paljastua synkkiä perhesalaisuuksia heistä itsestään ja heidän teini-ikäisistä lapsistaan.

Itselleni kävi niin, että vastenmielisyys Paulia kohtaan kasvoi kirjan edetessä, mikä ei tee lukukokemuksesta ainakaan nautittavampaa. Veri on vettä sakeampaa sanonnan mukaan ja kirjaimellisestikin ottaen, mutta ei se oikeuta salaamaan vakavaa rikosta. Toinen sanonta, mikä mieleen nousee, on ettei omana kauas puusta putoa. Jos isällä on ongelmia itsehillinnän kanssa, niin voiko polven odottaa paranevan pojan kohdalla? Jossain tapauksissa kyllä, mutta ei tämän romaanin kohdalla.

Jännityksestä ja mysteereistä pitävät saattavat kuitenkin arvostaa kirjan verkkaista tahtia ja psykologisesti tarkkaa kuvausta ihmismielen synkistä syövereistä.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Nousiainen esikoisteos (2007) lanseeraa uuden termin: kansallisuustransvestiitti. Sellaiseksi kirjan päähenkilö Mikko Virtanen itsensä diagnosoi. Hän on syntynyt jäyhäksi suomalaiseksi mutta sisäisesti hän tuntee itsensä iloiseksi länsinaapuriksemme. Kirjan alkuosan ajan ainakin itselläni mielessä oli koko ajan, ettei miksei hän sitten hyvänen aika vain muuta Ruotsiin, hanki sieltä asuntoa, työpaikkaa, kavereita ja kansallisuudenkin sieltä voi saada kun on muutaman vuoden asunut.

Eihän se tietenkään olisi ollut mikään hyvä tai hauska tarina jos näin olisi kirjassa käynyt. Ei, kaikki pitää tehdä tietenkin vaikeimman kautta. Investoida kunnon salakuunteluvälineisiin, valehdella kroonisesti, tehdä asuntomurto, avustaa itsemurhassa... näistä aineksista vasta syntyy kunnon romaani.

Ruotissa ja ruotsalaisuudessa on tietenkin paljon hyvää, esimerkiksi heidän snapsilaulunsa, sosiaalidemokratia ja tietenkin iki-ihanat kuninkaalliset. Kukapa ei iltapäivälehdistöstä seuraisi heidän edesottamuksiaan, häitä, lapsia ja ihan vaan prinsessojen mekkoja kaiken maailman kissan ristiäisissä. Paljon lisää länsinaapureidemme estotonta kehumista löytyy tästä romaanista ja kyllä se paikoin jos ei ihan naurattanut niin ainakin sai hymyilemään.

Eläimet yhteiskunnassa

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.) Into 2015

 

Jokainen eläin on oman elämänsä keskipiste, kuten Eeva kilpi kirjoittaa tunteikkaassa runossaan tämän kokoelmateoksen alussa. Ihan jokainen. Oli sitten kyse munateollisuudelle hyödyttömästä kukkopoikasesta, joka päätyy silppuriin vain muutama tunti kuoriutumisen jälkeen tai ahtaassa verkkopohjaisessa häkissä koko elämänsä viruvasta ketusta. Kumpikin tuntee pelkoa, ahdistusta, kipua ja silti kummallakin on äärettömän voimakas halu elää.

Antti Nylén toteaa omassa kirjoituksessaan, kuinka suomalaiset uskovat vakaasti, että Suomi on hyvä maa ja täällä kunnioitetaan auktoriteetteja. Mikä on laillista, on oikein ja turkistarhaus on laillinen elinkeino. Tästä syystä suomalaisella eläinoikeuskeskustelulla on lyhyt historia ja se mielletään usein nuorten naisten touhuksi. Nylén ottaa esiin mm. vanhan, mutta paikkansa pitävän vertauksen tämän päivän eläintehtaiden ja natsien tuhoamisleirien samankaltaisuudesta. Ei voi muuta kuin toivoa ja uskoa, että tulevat sukupolvet tuomitsevat tämän päivän tehotuotannon ja valitsevan spesismin samoin kuin me kauhistelemme menneiden sukupolvien rikoksia.

Lea Rojolan kirjoitus oli mielestäni yksi kirjan koskettavimmista. Aiheena hänellä oli Sanna Karlströmin runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät. Amerikkalainen tiedemies Harlow teki aikanaan kiistanalaisia eläinkokeita reesusapinoilla, tutkien mm. äidin ja poikasen kiintymyssuhdetta. Yllätys yllätys äidistä eristäminen aiheutti omaa turkkiaan repiviä ja sosiaalisesti häiriytyneitä poikasia. Eräs Harlow’n koeasetelma oli rakentaa hirviöäideiksi kutsuttuja laitteita. Yksi hirviöäiti esimerkiksi ravisteli poikastaan niin voimakkaasti, että tältä irtosi hampaat. Kokeissa paljastui poikasten uskomaton lojaalius. Kohtelivatpa “äidit” poikasiaan miten rajusti tahansa, nämä pyrkivät aina takaisin hirviöäidin syliin hakemaan hellyyttä.

Kristo Muurimaa pohtii omassa tekstissään eläinkuvien ristiriitaa. Sialle merkityksellistä olisi oman emon huolenpito, pesän rakentaminen, ruohon ja mudan kosketus iholla, kärsällä tonkiminen ja tutkiminen. Näistä aineksista rakentuisi sen arkipäivät ja elämänkaari, tuhansista sattumuksista ja sen omista valinnoista. Kuitenkin kun kiellämme eläimeltä tämän kaiken, viemme siltä mahdollisuuden merkityksellisen ja kokemuksellisen elämään, samalla tulee oikeutetuksi eläimen asettaminen vain välineen asemaan ja se muuttuu koneeksi eläintehtaaseen. Sika ei enää elä, se on vain hengissä. Tämä selittänee osaltaan niitä järjettömiä ja julmia väkivallantekoja eläimiä kohtaan, jotka tulevat julkisiksi vain kuin mediassa julkaistaan uusia salaa kuvattuja videoita tuotantotiloilta ja teurastamoista.

Tässä oli vain muutama maininta Eläimet yhteiskunnassa -teoksen ansiokkaista kirjoituksista, joissa suomalaiset tieteilijät ja taitelijat pohtivat sitä, millaista on elää ja olla joku muu kuin ihmiseläin.

Juha Vuorinen: Raskausarpia

Juopottelu on vähentynyt melkoisesti tässä Juoppohullun päiväkirjan kolmannessa osassa. Kun kaikki aiemmin kietoutui nimenomaan ryyppäämisen ja sekoilun ympärille niin mitä on jäänyt jäljelle, on aika iso kysymysmerkki.

Jotta suosittujen kirjojen jatko-osistakin tulisi kelvollisia, harvoin riittää että samaa vanhaa vitsiä venytetään kirjatolkulla. Uudistuminen ja henkilöiden kehittyminen suuntaan tai toiseen on siinä mielessä suotavaa, mutta ei aina ihan helppo tehtävä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, Juhan avopuoliso on nyt raskaana. Juha suhaa edelleen taksia ja hengaa vanhojen kavereidensa Kristianin ja Mikaelin kanssa. Mutta kuten todettua, alkoholia kuluu huomattavasti totuttua vähemmän. Hienoa maksaa ajatellen, muta eihän lukija fiktiivisen hahmon sisäelimiä ajattele vaan omaa viihtymistään kirjan parissa.

Sekoilu tapahtuu kosteaa Lanzaroten reissua lukuun ottamatta miltei selvin päin. Lukijasta itsestään riippuu onko se sitten hauskaa kun Juha luulee että rautatabletteja myydään rautakaupassa tai korvatikkuja kebab-ravintolassa. Hienoisesti säälikin (fiktiivistä vauvaa ja odottavaa äitiä kohtaan) voi lukijan mielessä vilahtaa kun tuleva isä tiedä juuri mistään mitään, esimerkiksi että vauvat potkivat mahassa.

Helen Fieldingin Bridget Jones - Mad about The Boy

Tähän kirjaan tarttuminen tuntui siltä kun olisi tavannut vanhan ystävän piiiiitkästä aikaa. Paljon on toki muuttunut sitten Bridgetin sinkkuvuosien. Kaikki varmaan muistamme, kuinka hän laski pakonomaisesti alkoholiannoksia, poltettuja savukkeita ja kiloja kirjoissa Bridget Jonesin päiväkirja ja Bridget Jones - Elämä jatkuu. Nyt Bridget on viisikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Liikakiloja hän tosin tarkkailee yhä entiseen malliin.

Niin samaistuttuva ja sympaattinen kuin Bridget onkin, kieltämättä välillä tekisi mieli ravistella häntä. Eikö hän vieläkään ymmärrä, ettei esimerkiksi kesken tärkeän työneuvottelun kannattaisi koko ajan tekstailla kännykällä. Puhelinlasku lienee melko iso jos vuodessa lähettää yli 24 000 tekstaria... Itsensä jatkuva nolaaminen ja vastakkaisen sukupuolen kanssa säheltäminen kuuluvat edelleen olennaisesti Bridgetin arkeen, kuten myös Daniel ja muut hänen vanhat ystävänsä.

Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Neljäs Mielensäpahoittaja-kirja jatkaa takuuvarmaa huumoriputkea. Päähenkilön seurassa viihtyy, paikoin jopa pystyy samaistumaan ajatuksen kulkuun. Aiempien romaanien tapaan (Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä Miniä) ollaan jälleen sen ytimessä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja vaikuttaa kuitenkin hieman seesteisemmältä, vaikka ruumisarkkua itselleen veisteleekin. Poissa on kuitenkin aiemmista teoksista tuttu jurotus ja harvasanaisuus. Nyt Mielensäpahoittaja pitää pitkiä monologeja, lähinnä lähihistoriasta ja tarjoaa elämänkokemuksestaan kumpuavia ohjeita, kaivattiin niitä tai ei. Useimmiten ei. Epäselväksi tosin välillä jää, puhuuko hän itsekseen vai ääneen.

Tuttua mielensäpahoittajaakin toki sivuilta löytyy. Hotellin vastaanottovirkailija saa osansa kun erehtyy mainostamaan uima-allasosastoa: Kyllä on järjetöntä rakentaa sisätiloihin altaita ja pitää siellä vettä lämpöisenä. Kosteusvaurioita tulee ja sellaisia sähkölaskuja kuin sheikeille, jotka rakentavat aavikolle laskettelukeskuksia. Onko uima-altaassa heitä, joita pitäisi: lapsia opettelemassa pinnalla pysymistä, kolaripotilaita opettelemassa uudelleen kävelemään tai sodassa raajansa menettenäitä kevyesti kellumassa. Kyllä ei ole.

Yhtä usein Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan tässä uusimmassa kirjassa enää mieltään pahoita. Kenties aiheet ovat käyneet vähiin. Tai sitten tiukka muutosvastarinta on alkanut rakoilla. Joka tapauksessa, kukapa olisi uskonut, että Mielensäpahoittaja oppii vielä sujuvasti käyttämään kosketusnäytöllistä tablet-tietokonetta.

Moby & Miyun Park (toim.): Kamara - Mitä kaikkea syömmekään

Tämä teos sisältää kymmenen eri näkökulmaa siihen, miksi meidän kaikkien tulisi vähentää (tehotuotetun) lihan, kananmunien ja maidon kulutusta. Käsitellyksi tulevat niin ilmastonmuutos, nälkäongelma kuin zoonoositkin, eli eläimistä ihmiseen tarttuvat taudit.

Huippu-urheilijakin voi olla kasvissyöjä, kirjoittaa kanadalainen triathlonisti kirjan terveyttä käsittelevässä luvussa. Hän päätyi vegaaniksi kokeiltuaan eri ruokavalioita ja huomattuaan kasvisravinnon auttavan hänen kehoaan palautumaan nopeammin. “Siinä sivussa” kasvisruokavalion on todettu lukuisissa tutkimuksissa auttavan painonhallinnassa, vegataristeilla on myös alhaisemmat kolesteroliarvot, alhaisempi verenpaine, vähemmän kakkostyypin diabetestä, sekä eturauhas- ja paksusuolensyöpää.

Kirjassa on paljon pieniä tietolaatiota, joista ainakin itse nippelitiedon ystävänä pidän. Niistä selviää mm. sekin, että sekasyöjän kotona on turvallisempaa nuolaista vessanpytyn reunaa kun keittiön työtasoa. Ihan vaan sen takia ettei vessassa kokata kanaa, löytyy sieltä vähemmän ulostebakteereja. Yhdessä hampurilaisessa voi muuten olla lihaa sadoista eri eläimistä ja maitolasillisessa voi olla satojen eri lehmien maitoa.

Ympäristöä käsittelevässä luvussa todetaan, kuinka tehotuotanto vaikuttaa keskeisesti lähes jokaiseen aikamme merkittävään ympäristöongelmaan, kuten metsäkatoon, eroosioon, makean veden hupenemiseen, ilman ja veden saastumiseen, ilmastonmuutokseen, biologisen monipuolisuuden köyhtymiseen, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden lisääntymiseen ja tautien leviämiseen.

(Amerikkalaisia) veronmaksajia käsittelevässä luvussa kerrotaan, miten menetelmät, joilla nykyään kasvatetaan kotieläimiä ja tuotetaan lihaa, aiheuttavat yhteiskunnalle valtavat kustannukset, jotka eivät heijastu lihan halpaan hintaan. Nykypäivän lihateollisuus sysää liiketoiminnastaan koituvat kulut muun yhteiskunnan maksettavaksi, siinä kärsivätkin syyttä suotta niin työntekijät, kuluttajat kun ympäristökin. Se paitsi kohtelee eläimiä kaltoin, myös kylvää köyhyyttä ja rikollisuutta maaseutuyhteisöihin. Kun kaikki yhteiskunnan kulut lasketaan yhteen, halpa liha muuttuukin kalliimmaksi kuin mihin olisi varaa.

Paljonko luulisit Yhdysvalloissa tapettavan tuotantoeläimiä tunnissa? Vastaus on huimat 1 304 732. Se tekee päivässä yli 31 miljoonaa yksilöä. 90 prosenttia häkkikanoista kärsii luukadosta, jota edistävät miltei päivittäisen muninnan aiheuttama kalsiumhukka ja liikkumisen lähes tyystin estävät ahtaat häkit. Eräässä tutkimuksessa luunmuurtumat todettiinkin yleisimmäksi häkikanojen kuolinsyyksi.

Melko hätkähdyttävä tiedonmurunun on, että jos ihminen kasvaisi samaa vauhtia kun tehotuotetut broilerit, kaksi vuotias lapsi painaisi 158 kilogrammaa. Ja tiesitkö muuten että kalkkunoita silvotaan yleisesti ilman minkäänlaista kivunlievitystä? Niiltä katkaistaan heltta, nokka ja varpaat. Sen paremmin ei mene sioillakaan. Siitosemakot tapetaan yleensä niiden porsittua keskimäärin kolme ja puoli kertaa. Ennen kun emakon elämä on ohi, se on ehtinyt viettää lähes kaksi vuotta suljettuna vuorotellen niin ahtaisiin emakko- ja porsitushäkkeihin ettei se pysty edes kääntymään.

Suurin osa tehotilojen ja teurastamoiden työntekijöistä Yhdysvalloissa on maahanmuuttajia ja heidän työnsä lukeutuu vaarallisimpien joukkoon. Teurastamoissa suurimmaksi työtapaturmien vaaratekijäksi haastatellut työntekijät ilmoittavat säännönmukaisesti linjojen valtavan nopeuden. “Hihna kulkee niin nopeasti, ettei se jätä eläimille tarpeeksi aikaa kuolla”, sanoi muuan nautateurastamon työntekijä paljon puhuvasti.

Kirja levittää kasvissyönnin ilosanomaa käsittelemällä aihetta monipuolisesti ja perusteellisesti, liikaan (tuotanto)eläinten kurjuudella mässäilyyn sortumatta. Siinä on paljon tutkittua tietoa, mutta tiede on popularisoitu helposti luettavaan ja ymmärrettävään muotoon, joten tähän teokseen voivat tarttua ihan kaikki, oli sitten aiempaa pohjatietoa aiheesta paljon tai vähän.

Maeve Binchyn Taverna tähtien alla

Aiemmin lukemani Binchyn kirjat ovat sijoittuneet Irlantiin, josta hän onnistuu joka kerta loihtimaan miltei taianomaisen ympäristön tarinoilleen. Tällä kertaa ollaan pienellä Kreikan saarella, mutta Binchy kuljettaa kertomusta ja kietoo yhteen henkilöitä tuttuun turvalliseen ja taitavaan tapaansa. Ja mukana on kuitenkin muutama irlantilainen; nuoret turistit Fiona ja Shane, sekä saarelle vuosikymmeniä aiemmin asettunut elämänviisautta omaava Vonni.

Fiona ja Shane saapuvat saarelle yhdessä mutta kuten lukijalle alusta asti käy melko selväksi, lopulta he lähtevät eri suuntiin. Toisessa Binchyn kirjassa, Sydämenasiassa, selviää kenen kanssa Fiona päätyy aikanaan naimisiin… mutta nyt takaisin tähän romaaniin. Traaginen laivaonnettomuus saattaa yhteen irlantilaisten nuorten lisäksi saksalaisen, englantilaisen ja amerikkalaisen turistin. He päätyvät viettämään saarella aikaa toistensa seurassa pitkien illallisten, kiireettömien kahvikupillisten ja retkien merkeissä ja pääsevät aitiopaikalta seuraamaan saaren asukkaiden verkkaista elämänmenoa.

Kuka päätyy vankilaan, ketkä yhteen, kuka palaa kotiin, kenen poika palaa kotiin? Se selviää tarttumalla tähän kirjaan, en halua pilata kenenkään lukuintoa juonipaljastuksilla. Yksi asia on ainakin selvä. Binchy on mestari kuvailemaan leppoisia aurinkoisia päiviä rannalla ja kauniita iltoja kun viini virtaa tavernoissa. Varaudu siis matkakuumeeseen ja kaipuuseen jonnekin kirjassa maalaillun kaltaiseen kohteeseen.

Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama

Kirjan nimi saattaa siinä johtaa harhaan, ettei teoksessa matkusteta Amerikkaan eikä tavata rouva Obamaa. Hänet mainitaan vain yhdessä luvussa, jossa arvuutellaan josko hän on leikkauttanut nenänsä. Äiten mielestä likasta olisi myös tullut hyvä presidentin rouva, koska hän on hillitty ja aika viksu. Kirjassa pysytään tiukasti Hämeessä ja puhutaan hämettä.

Huumorilla höystetyissä episodeissa käsitellään elämän nurjaakin puolta. Kaikki joilla on omia vähemmän mukavia muistoja kouluajaoilta, voivat varmasti samaistua pettymykseen kun likasta ei tulekaan lumihiutaletta koulun joulujuhlaan. Opettaja ei ollut löytänyt tarpeeksi isoa kranssia hänen päähänsä ja koulutoverikin haukkui pallopääksi kun likka kulki vuosia rämemajavasta ommeltu kypärämyssy päässään. 

Likka kasvaa aikuiseksi ja saa oman lapsen. Yksi on ja pysyy aina mukana valmiina järjestämään kaiken ja pitämään puolia: äite. Äite pysäyttää kadulla likkaa alkoholistiksi luulleen ihmisen selittääkseen viininhajun olleen peräisin likan kuljettamasta lammaspadasta. Äite on valmis ostamaan puu-ukkoja pelastaakseen likan parisuhteen.

Kirjassa pureudutaan myös ansiokkaasti yksinhuoltajan arkeen. Yksinhuoltaja on kuin halpa kiinalainen lusikka. Syrjäytymisvaarassa oleva, muista ulkonäöllisesti eroava lusikka on ollut pitkään lusikkalaatikon pohjalle unohtuneena. Senkin kuuluu päästä käyttöön ja kahvikuppiin sokeria sekoittamaan.

James Bowenin Katukatti Bob

Oranssi kolli ilmestyy huumeriippuvuuden kanssa kamppailevan Bowenin kotirappuun ja sitä alkaa heidän yhteinen kuntoutumisensa. On kieltämättä liikuttavaa, kuinka mies on valmis käyttämään viimeiset rahansa kissan tarvitsemiin lääkkeisiin, tai kun hän ottaa töistä vapaata huonokuntoista Bobia hoitaakseen. Bowen työskentelee Lontoon kaduilla ensin katusoittajana ja sitten Big Issue -lehden myyjänä. Kirjassa mielestäni ehdottomasti antoisinta onkin kuvaus siitä, millaista on vähempiosaisten elämä suurkaupungissa. Vaikka Lontoo vilisee turisteja, harvoin he näkevät tätä puolta. 

Hieman kyynisempi lukija saattaa ajatella kirjoittajan lievästi liioitelleen joissain kohdissa kissan älykkyyttä. Näinköhän se on heti suostunut kävelemään hienosti hihnassa tai ilman opastusta keksinyt miten wc-pyttyä käytetään? Myös kohta, jossa katti on ensi kertaa mukana töissä ja Bowen yllättyy, kuinka kolikoita ropisee kitaralaukkuun ennätyksellisen paljon, aiheuttaa lukijassa lievää varauksellisuutta. Lasten tai eläinten hyödyntäminen säälin maksimoimisessa ei valitettavasti ole ihan tuore keksintö.

Tämä tositarina ei maalaile liian ruusuista kuvaa ex-narkkarin ja kissan yhteiselosta ja työstä kadulla, vaarat vaanivat niin aggressiivisten koirien kuin pahantahtoisten ihmistenkin muodossa, mutta kaiken kaikkiaan Katukatti Bobia voi kyllä suositella hyvän mielen kirjana. Se kuvaa miten vaikeista oloista voi selviytyä ja hyviä asioita saattaa löytyä yllättävistä paikoista.