Park So-nyo katoaa jäljettömiin Soulin metroaseman tungoksessa. Aviomies astuu junaan ja huomaa, että viisikymmentä vuotta askelen hänen perässään kävellyt vaimo ei ehtinytkään kyytiin ennen ovien sulkeutumista.
Lapset alkavat etsiä äitiään. He julkaisevat netissä katoamisilmoituksen ja painavat lentolehtisiä, joita alkavat jakaa asemilla, kaduilla, ravintoloissa, joka paikassa josta keksivät äitiä etsiä. Turhaan.
Vasta kun vaimo, käly ja äiti katoaa, alkavat perheenjäsenet arvostamaan niitä kaikkia uhrauksia ja huolenpitoa, jota ovat melko yksipuolisesti vuosikymmenet saaneet osakseen. Puoliorpo Park So-nyo oli vasta 17 vuotias kun avioitui täysin tuntemattoman miehen kanssa, kuten tuolloin usein tapana oli. Hän ei ollut käynyt kouluja eikä edes osannut lukea. Irvokasta että hänen toisesta tyttärestään tuli kirjailija.
Vuodet kuluivat peltotöissä, ruokaa tehden, lapsista ja talosta huolehtiessa. Aviomies huiteli missä lie ja sitten taas palasi. Park So-nyo kuori retikoita ja valmisti kimchiä, pelkäsi että ruoka loppuisi kesken kun kasvavat lapset sitä ahmivat. Ei sillä että lapset olisivat edes aikuistuttuaan ja kaupunkiin muutettuaan sitä osanneet arvostaa, että maalta kaupunkiin junalla matkustanut äiti raahasi mukanaan kimchiä ja riisikakkuja. Pakkaseen ne kuulemma menivät ja sinne unohtuivat.
No lapset nyt vain ovat itsekkäitä. Hyvä jos edes siinä vaiheessa kun itse saavat lapsia ymmärtävät, että heidänkin äitinsä ovat joskus olleet lapsia ja nuoria haaveineen, eivätkä aina “vain äitejä”. Mutta kelvottomalle aviomiehelle ei oikein löydy ymmärrystä, miksei hän ole arvostanut vaimoaan silloin kun tämä oli elossa ja auttanut, tai toimittanut edes ajoissa sairaalaan.
Kauniisti äidistä kirjoitettu kirja.
Lou Clark on töissä lentokentän pubissa ja kaipaa edesmennyttä neliraajahalvaantunutta poikaystäväänsä Williä. Kun hän vielä putoaa katolta ja murtaa luitaan, voisi sanoa ettei hänellä hirven hyvin pyyhi.
