Herman Koch: Illallinen

Historianopettaja Paul on vaimonsa, menestyneen poliitikko veljensä ja kälynsä kanssa illallisella hienossa Amsterdamilaisessa ravintolassa. Pinnan alla kuitenkin kuplii ja kerros kerrokselta, kuin sipulia kuorittaessa, alkaa paljastua synkkiä perhesalaisuuksia heistä itsestään ja heidän teini-ikäisistä lapsistaan.

Itselleni kävi niin, että vastenmielisyys Paulia kohtaan kasvoi kirjan edetessä, mikä ei tee lukukokemuksesta ainakaan nautittavampaa. Veri on vettä sakeampaa sanonnan mukaan ja kirjaimellisestikin ottaen, mutta ei se oikeuta salaamaan vakavaa rikosta. Toinen sanonta, mikä mieleen nousee, on ettei omana kauas puusta putoa. Jos isällä on ongelmia itsehillinnän kanssa, niin voiko polven odottaa paranevan pojan kohdalla? Jossain tapauksissa kyllä, mutta ei tämän romaanin kohdalla.

Jännityksestä ja mysteereistä pitävät saattavat kuitenkin arvostaa kirjan verkkaista tahtia ja psykologisesti tarkkaa kuvausta ihmismielen synkistä syövereistä.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Nousiainen esikoisteos (2007) lanseeraa uuden termin: kansallisuustransvestiitti. Sellaiseksi kirjan päähenkilö Mikko Virtanen itsensä diagnosoi. Hän on syntynyt jäyhäksi suomalaiseksi mutta sisäisesti hän tuntee itsensä iloiseksi länsinaapuriksemme. Kirjan alkuosan ajan ainakin itselläni mielessä oli koko ajan, ettei miksei hän sitten hyvänen aika vain muuta Ruotsiin, hanki sieltä asuntoa, työpaikkaa, kavereita ja kansallisuudenkin sieltä voi saada kun on muutaman vuoden asunut.

Eihän se tietenkään olisi ollut mikään hyvä tai hauska tarina jos näin olisi kirjassa käynyt. Ei, kaikki pitää tehdä tietenkin vaikeimman kautta. Investoida kunnon salakuunteluvälineisiin, valehdella kroonisesti, tehdä asuntomurto, avustaa itsemurhassa... näistä aineksista vasta syntyy kunnon romaani.

Ruotissa ja ruotsalaisuudessa on tietenkin paljon hyvää, esimerkiksi heidän snapsilaulunsa, sosiaalidemokratia ja tietenkin iki-ihanat kuninkaalliset. Kukapa ei iltapäivälehdistöstä seuraisi heidän edesottamuksiaan, häitä, lapsia ja ihan vaan prinsessojen mekkoja kaiken maailman kissan ristiäisissä. Paljon lisää länsinaapureidemme estotonta kehumista löytyy tästä romaanista ja kyllä se paikoin jos ei ihan naurattanut niin ainakin sai hymyilemään.

Eläimet yhteiskunnassa

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.) Into 2015

 

Jokainen eläin on oman elämänsä keskipiste, kuten Eeva kilpi kirjoittaa tunteikkaassa runossaan tämän kokoelmateoksen alussa. Ihan jokainen. Oli sitten kyse munateollisuudelle hyödyttömästä kukkopoikasesta, joka päätyy silppuriin vain muutama tunti kuoriutumisen jälkeen tai ahtaassa verkkopohjaisessa häkissä koko elämänsä viruvasta ketusta. Kumpikin tuntee pelkoa, ahdistusta, kipua ja silti kummallakin on äärettömän voimakas halu elää.

Antti Nylén toteaa omassa kirjoituksessaan, kuinka suomalaiset uskovat vakaasti, että Suomi on hyvä maa ja täällä kunnioitetaan auktoriteetteja. Mikä on laillista, on oikein ja turkistarhaus on laillinen elinkeino. Tästä syystä suomalaisella eläinoikeuskeskustelulla on lyhyt historia ja se mielletään usein nuorten naisten touhuksi. Nylén ottaa esiin mm. vanhan, mutta paikkansa pitävän vertauksen tämän päivän eläintehtaiden ja natsien tuhoamisleirien samankaltaisuudesta. Ei voi muuta kuin toivoa ja uskoa, että tulevat sukupolvet tuomitsevat tämän päivän tehotuotannon ja valitsevan spesismin samoin kuin me kauhistelemme menneiden sukupolvien rikoksia.

Lea Rojolan kirjoitus oli mielestäni yksi kirjan koskettavimmista. Aiheena hänellä oli Sanna Karlströmin runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät. Amerikkalainen tiedemies Harlow teki aikanaan kiistanalaisia eläinkokeita reesusapinoilla, tutkien mm. äidin ja poikasen kiintymyssuhdetta. Yllätys yllätys äidistä eristäminen aiheutti omaa turkkiaan repiviä ja sosiaalisesti häiriytyneitä poikasia. Eräs Harlow’n koeasetelma oli rakentaa hirviöäideiksi kutsuttuja laitteita. Yksi hirviöäiti esimerkiksi ravisteli poikastaan niin voimakkaasti, että tältä irtosi hampaat. Kokeissa paljastui poikasten uskomaton lojaalius. Kohtelivatpa “äidit” poikasiaan miten rajusti tahansa, nämä pyrkivät aina takaisin hirviöäidin syliin hakemaan hellyyttä.

Kristo Muurimaa pohtii omassa tekstissään eläinkuvien ristiriitaa. Sialle merkityksellistä olisi oman emon huolenpito, pesän rakentaminen, ruohon ja mudan kosketus iholla, kärsällä tonkiminen ja tutkiminen. Näistä aineksista rakentuisi sen arkipäivät ja elämänkaari, tuhansista sattumuksista ja sen omista valinnoista. Kuitenkin kun kiellämme eläimeltä tämän kaiken, viemme siltä mahdollisuuden merkityksellisen ja kokemuksellisen elämään, samalla tulee oikeutetuksi eläimen asettaminen vain välineen asemaan ja se muuttuu koneeksi eläintehtaaseen. Sika ei enää elä, se on vain hengissä. Tämä selittänee osaltaan niitä järjettömiä ja julmia väkivallantekoja eläimiä kohtaan, jotka tulevat julkisiksi vain kuin mediassa julkaistaan uusia salaa kuvattuja videoita tuotantotiloilta ja teurastamoista.

Tässä oli vain muutama maininta Eläimet yhteiskunnassa -teoksen ansiokkaista kirjoituksista, joissa suomalaiset tieteilijät ja taitelijat pohtivat sitä, millaista on elää ja olla joku muu kuin ihmiseläin.