Neljäs Mielensäpahoittaja-kirja jatkaa takuuvarmaa huumoriputkea. Päähenkilön seurassa viihtyy, paikoin jopa pystyy samaistumaan ajatuksen kulkuun. Aiempien romaanien tapaan (Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä Miniä) ollaan jälleen sen ytimessä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.
Tällä kertaa Mielensäpahoittaja vaikuttaa kuitenkin hieman seesteisemmältä, vaikka ruumisarkkua itselleen veisteleekin. Poissa on kuitenkin aiemmista teoksista tuttu jurotus ja harvasanaisuus. Nyt Mielensäpahoittaja pitää pitkiä monologeja, lähinnä lähihistoriasta ja tarjoaa elämänkokemuksestaan kumpuavia ohjeita, kaivattiin niitä tai ei. Useimmiten ei. Epäselväksi tosin välillä jää, puhuuko hän itsekseen vai ääneen.
Tuttua mielensäpahoittajaakin toki sivuilta löytyy. Hotellin vastaanottovirkailija saa osansa kun erehtyy mainostamaan uima-allasosastoa:
Kyllä on järjetöntä rakentaa sisätiloihin altaita ja pitää siellä vettä lämpöisenä. Kosteusvaurioita tulee ja sellaisia sähkölaskuja kuin sheikeille, jotka rakentavat aavikolle laskettelukeskuksia. Onko uima-altaassa heitä, joita pitäisi: lapsia opettelemassa pinnalla pysymistä, kolaripotilaita opettelemassa uudelleen kävelemään tai sodassa raajansa menettenäitä kevyesti kellumassa. Kyllä ei ole.
Yhtä usein Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan tässä uusimmassa kirjassa enää mieltään pahoita. Kenties aiheet ovat käyneet vähiin. Tai sitten tiukka muutosvastarinta on alkanut rakoilla. Joka tapauksessa, kukapa olisi uskonut, että Mielensäpahoittaja oppii vielä sujuvasti käyttämään kosketusnäytöllistä tablet-tietokonetta.
